Ensimmäinen, 5-vuotiaana kirjoittamani tarina käsitteli hämmästyttävällä syvällisyydellä flamingojen monivaiheista rakkaustarinaa, jota ilkeä jokirapu yritti (lopulta onnistuneesti) terrorisoida. Sen jälkeen kaikki on ollut pelkkää alamäkeä.

Ja nyt viimein täällä kuopan pohjalla saatoin hyväksyä sellaisen pienen tosiseikan, että elän kirjoittaakseni. Ja koska eloni ei ole mitenkään kummoisen monivaiheista, tekstitkin ovat useimmiten järisyttävän pitkäveteisiä. Var så god. (yllä ovat kaiken maailman kouluturinat, alhaalta löytyy jotain pidemmän projektin tynkää)

Tekstejä pääsee lukemaan otsikkoa hakkaamalla tai, mahdollisuuksien mukaan, lukunumeroita painelemalla. Eespäin!

2011
Liian monta kertaa olen joutunut käsiä väännellen vastaamaan kysymykseen "Minkä ihmeen takia sä olet päättänyt ryhtyä kokiksi?" Nyt kaikki tällaiset tampiot voi sitten ohjata lukemaan tämän, eivätkä varmasti enää koskaan edes harkitse esittävänsä täsmentäviä kysymyksiä tahi vastaväitteitä uravalinnastani.

2010
Joku sanoi joskus, että stressaan liikaa kirjoittaessani. Siispä kerran istahdin päätteen ääreen ja kirjoitin juuri sen, mitä päähäni vain sattui putkahtamaan. Sieltä putkahti kaktuksia. Itsekuriakin löytyi jopa sen verran, etten pilkkuakaan mennyt tästä tekstistä muuttamaan. Luvassa siis materiaalia mielen syvempääkin syvemmistä syövereistä.

2010
En kirjoita runoja. Päätin kuitenkin kokeilla, josko postmoderni lyriikka olisi pop. Se ei ollut.

Osaan viittä kieltä. Neljällä niistä en osaa ilmaista itseäni oikein, ja viidennellä teen sen liiankin kärkkäästi. Tämän lurituksen voi muuten lukea aika monessa erilaisessa järjestyksessä, mutta kokeile vaikka näitä: normaalisti ylhäältä alas, caps lockit, joka kappaleen alin rivi... Syntyy erilaisia lurituksia!

2009
Kouluessee Kevään 2007 yo-vihosta, tehtävänantona jotakuinkin "Selitä tutkimuksen pohjalta mitä on optimismi." Ja se tutkimushan siis oli pelkkiä numeroita. Arvosteluksi sain 45/60, koska tässä on kuulemma liikaa edestakaista liikettä.

2009
Sitä itseään. Joku äidinkielentunti päässä alkoi keittää ja syntyi tämä.

2009
Lisää kummaa kouluhömppää. Vääntäydyimme Ateneumiin vilkaisemaan Kalevala-näyttelyä ja sieltä 2 samaa hahmoa esittävää teosta valittuamme oli tehtävänä pohtia kyseisen henkilön sielunmaailmaa esseen muodossa. Tällaisen sitten rykäisin ilmoille jotakuinkin parissa tunnissa palautuspäivää edeltävänä iltana. (ainut asia joiden kirjoittaminen ei tuota ongelmia on kuva-analyysi, ja se lienee myös ainut syy miksi kirjoitin äidinkielestä L:n)

2009
Kouluhömppä sequel. Elämäni ensimmäinen runo englanninkurssin portfoliontehtävän muodossa: "write a poem about your hobby." Tein työtä käskettyä, ja niin syntyi tarina pienenpienestä Mellistä, jonka pienenpienen mielen luovuus kuoli siihen kun ne sanoi, että et sä saa näin kirjoittaa. Nyyh.

2009
"Pohdi ihmisen ja koneen suhdetta Jarmo Lehdon kolumnin pohjalta." = YO-vihko kevät 09 ja allekirjoittanut siitä sitten esseen raapusti. Itse en ole tosin Saabia koskaan ajanut. 50/60.

2008
Sääkuvausharjoituksia vuodesta 2008. Kahden pidemmän (ja karvaasti epäonnistuneen) tekstiprojektin jälkeen päätin, että josko lyhyempien novellien kirjoittaminen luonnistuisi paremmin. Lyhyydestä en sano mitään, mutta parempaa tästä ei ainakaan tullut - jaarittelu on ystäväni. Eli sukupuoleton sankarimme löytää jotain kummallista ja vie sen kotiin. (jatkuu joskus)

2007
Välttelin tämän sanomista mahdollisimman pitkään: kouluessee. Piti kirjoittaa kevytsuhteista jonkun tappotylsän artikkelin pohjalta ja tämmöistä shaibaa sitten opettajalle tarjosin. Olen kuulemma liian monisanainen, aika surullista. 50/60.

2005-?
Antakaa anteeksi tekstin ajoittain silmiä raastava laatu, alku on _vanha_...
Vuonna 2005 halusin aloittaa toisen pidemmän tekstiprojektin, johon suunnittelisin kunnollisen juonen. Lopputuloksena syntyi Yhteistyössä Verivihollinen, jonka hehtaaripitkä "takakansiteksti" kuuluu ilmeisesti näin:

Kahdeksan vuotta sitten Damijan Moskopp ei saattanut kuvitella, että jonain päivänä hänen arkipäiväänsä tähdittävät ongelmat koostuisivat ristiin menneistä pyykkäysvuoroista taloyhtiön pesutuvassa. Hän on kuitenkin ensimmäisen yhdeksän Slovakian elinvuotensa aikana kokenut asioita, joiden vuoksi ihmisten pelko on niin suunnaton, ettei edes pesti tusinakuppilan kahvinkeittimenpesijänä luonnistu.

Liian mustaksi keitetyn kahvin takia hän päätyy kuitenkin sekoittamaan arkipäiviinsä Danielin. Tällä arvoituksellisella laitapuolenkulkijalla ei näytä olevan kykyä tuntea muuta kuin epätoivoa - tämän kuolemanväsyneet piirteet suorastaan lähentelevät ihmisyyden rajoja. Daniel kertoo saaneensa yllättävältä taholta tarjouksen, josta ei ole voinut kieltäytyä: kierrettyään jo kerran Manan porttien kautta hinta uudesta elämästä on ollut kova. Miksi hän katoilee ja ilmestyy selittämättömiin aikoihin, ei näytä omaavan minkäänlaista menneisyyttä ja tuntuu tietävän jokaisen vastaantulijan nimen ja kuolinajan?

Danielin epäinhimillisyys alkaa hiljalleen paljastua ennen kuin Damijan löytää vastauksia kysymyksiinsä. Eikä asiaa paranne se, että Damijan unohti mainita kokeneensa jotain, mikä kietoo hänet väistämättä yhteen uuden ystävänsä kohtalon kanssa.

1. luku // 2. luku

2004-?
Pitkäjänteinen parodia minusta, kavereista ja kaikista mahdollisista mielikuvituskavereista, jotka tähän maailmaan ovat koskaan mahtuneet. Tämä turina on saanut alkunsa vuonna 2004 ja jatkuu jatkumistaan yhä tänäkin päivänä.

Ajatuksena taisi joskus olla, että allekirjoittaneen pää ylikuumentui syösten siinä sivussa kaikki päässäni kytevät tyypit pihalle. Niinpä ne ja huono-onniset kaverini omine luomuksineen päätyivät kirmaamaan lapsuudenkotini takapihalle samalla, kun itse päivittelen tapahtumaa turvallisesti sohvalla. Niin syntyi Samaan Syssyyn. Nauttikaa....

Prologi // 1. // 2. // 3. // 4. // 5. // 6. // 7. // 8. // 9. // 10. // 11. // 12. // 13. // 14. // 15. // 16. // 17. // 18. // 19.

2003-2007
Olipa kerran 12-vuotias Melissa, joka halusi purkaa paperille mielessään vuosia kyteneen pienen tarinan. Tämä tarina tuli ulos lievästi raiskattuna, pahoinpideltynä ja roisisti muunneltuna, mutta tuli kumminkin. Sitten eräänä päivänä 16-vuotias Melissa tajusi, että semmoinen toiminta on väärin. Siispä hän päätti tuhota koko roskan, joka siihen päivään mennessä oli paisunut 200-sivuiseksi eepokseksi. Jäljelle jäi raakileita kummallisista asioista. Tässäpä muutama raakile.

En tosin tiedä olisinko tässä, jos en tätä rainaa olisi koskaan kirjoittanut. Kiitos siis kaikesta teiniangstista, jonka sain tähän vuodattaa. Teiniangstinen juoniselostus vuodelta 2005 kuului näin:
Nuorineiti Melinda Hawkins osaa tehdä jokaisesta täydellisestä perheidyllistä totaalisen painajaisen. Tämän huomasi myös turhan varakas Westbrookin perhe, joka teki virheen ja adoptoi silloin 6-vuotiaan tytön kauas pois mielisairaalaan heitetystä äidistänsä ja vankilassa elinkautista lusimassa olevasta isästään. Mutta jos joku todella kuvittelee, ettei tämän jälkeen enää lapsi miettisi vanhempiaan, saa muuttaa käsityksensä. Syy äidin pakkohoitoon määräämisestä ja isän tekemä murha, jolle 15-vuotias Melinda ei tahdo löytää motiivia häiritsevät: ennemmin kuin raukka huomaakaan, hän on kiskonut itsensä lisäksi kaikki läheisensä mukaan valmiiksi käsikirjoitettuun tarinaan, jossa jokaisella on oma roolinsa ja jonka loppuratkaisu ei täsmää kaikkien vuorosanojen kanssa. Sillä kaikki ne prinsessasadutkaan eivät aina lopu onnellisesti.

Kuinka traagista.

P.s. Tekstin nimi on lyhenne eräästä yhdyssanasta, joka viittaa lumessa kieriskelyyn ja kuvioiden tekemiseen.

1. luvun aloitus // Random hetki kukka-altaalla